Muistoja

HAASTE: MUISTELLAAN MUMMUJA

Viime elokuussa Kulttuurikeskus Sofiassa pidetyn sukukokouksen tunnelmissa ajelimme Vainikais-puolison kanssa sukuun naidun kotiseudulle Keski-Pohjanmaan Kannukseen. Minulla oli kunnia pitää Kotiseutupäivillä ulkokannuslaisen puheenvuoro. Tein sen mielelläni, sillä juhla pidettiin Mäkiraonmäellä, jonka reunalla Taimi-mummuni kotitalo sijaitsi. Talo jäi aikanaan Kokkola-Kajaani-tien ja sen levennysten alle, mutta kävin usein kesäisin poimimassa Kokkolaan muuttaneen mummun kanssa marjat heidän marjapuskistaan, jotka jäivät jäljelle. Muistan mummun noilta reissuilta, hän oli silloin vielä virkeä, iloinen ja täydessä työn touhussa. Mummun kädet tuntuivat aina puuhaavan jotain, välillä myös halasivat. Olin vanhin lapsenlapsista ja siksi varmaan vähän erityisasemassa ja olin Kokkolan mummulassa usein. Hän oli minulle rakas, mummulan tunnelman luoja. Pullantuoksuinen mummu. Vasta aikuisena ymmärsin hänen elämänsä raskaita asioita. Orvoksi jäämisen oppikoulun alaluokilla, koulun keskeytymisen, ison perheen äidin elämän ja vanhuuden vaivat. Nyt surettaa, että itsellä oli pikkulapsivaiheessani aina niin kiire mummun luona vieraillessa. Kuinka paljon olisin vielä halunnut häneltä kysyä…
Millainen oli Sinun mummusi, mummosi, mammasi tai muulla nimellä kutsumasi isoäiti? Miksi kutsuit häntä ja mitä voisit hänestä meille kertoa? Jaetaan mummumuistoja täällä sukuseuran kotisivuilla! Voit lähettää muistosi osoitteeseen henri.keinanen(at)uk-visio.fi

Tuula Vainikainen




HEINÄTÖISSÄ MUMMOLASSA

Koulujen kesälomien alkaessa meidän lapsien, minun ja siskoni Ailan, matka suuntautui mummolaan Alapitkäjärven rannalle. Elettiin heinäkuuta vuonna 1956. Ahtauduttiin yleensä äidin kanssa jo toista kertaa samana kesänä linja-autoon tai sitten siihen aikaan "tiputtajaksi" kutsuttuun Kuopion ja Iisalmen väliä kulkevaan paikallisjunaan. Tiputtaja-nimen se oli saanut siitä, että se pysähteli jokaisen pienemmänkin aseman tai pysäkin kohdalla jättäen tai ottaen matkustajia, postia ja paketteja. Täpötäydessä linja-autossa matkustaminen oli samankaltaista. Vajaan 50 km matka kesti yleensä pari tuntia, kun nykyisin sama matka menee vajaaseen kolmeen varttiin.

Kun tulimme Alapitkän rautatieasemalle, niin siellä oli komean asemarakennuksen edustalla kaikenlaista hyörinää. Asemarakennuksen edessä oli junaa odottavia ja junaan lähteviä matkustajia. Tavaraa liikkui edestakaisin junasta asemalla oleviin varastoihin. Muutama siihen aikaan vielä harvinainen kuorma- ja henkilöauto oli asemalaiturilla, mutta asemapihan puomissa oli useimpia kärrien eteen valjastettuja hevosia.

Lähdimme kävelemään asemapihalle ja junaan pakkautuvan joukon lävitse. Joukon keskellä seisoskeli virkapuvussaan itse asemapäällikkö valmiina lähettämään junan eteenpäin. Suuntasimme kantamuksien kanssa radan pientareella olevaa polkua pitkin parin sadan metrin päässä olevalle pienelle mökille. Mökissä, joka käsitti vain yhden huoneen ja makuualkovin, asuivat Kuppari-Anni Yrjö-poikansa kanssa. He olivat äidin lapsuuden ajan ystäviä, joita meidän piti kesäaikaan käydä tietenkin toistuvasti tapaamassa. Äiti oli varautunut tuomisilla ja kuulumisten, kahvin ja piirakoiden jälkeen jatkoimme matkaa. Käveltiin viitostien yli ja Alapitkän nuorisoseurantalon ohitse sekä tien reunustamaa koivukujaa pitkin Räsälän talon pihan lävitse Alapitkä -järven rantapenkereelle. Vastapäisellä rannalla näkyivät jo Mummolan eli Rantalan tilan rakennukset. Niiden vasemmalla puolella oli meidän äidin toisen veljen eli Reino-enon tilukset.



Mieluinen tehtävä oli rantapenkalla olevan" vellikellon" soittaminen tai paremminkin kumauttaminen varta vasten varatulla kivellä. Eikä mennyt kauankaan, kun Aatu-enon hahmo ilmestyi vastapäisen mummolan venerantaan ja käden huiskautus kertoi siitä, että tullaan, tullaan…
Veljekset Reino ja Aatu Vainikainen olivat jakaneet kotitilan maat sodan jälkeen keskenään ja Aatu nuorimpana oli jäänyt pitämään Rantala-nimistä perintötilaa ja Reino rakensi naapuriin perheelleen kotitalon, joka sai nimekseen Läheniemi. Molemmat tilat olivat metsineen karjanhoito- ja viljantuotantotiloja.
Kävellessämme rannasta kuusien varjostamaa polkua pitkin pihaan, niin Aatu-eno kerkesi kertoa sillä matkalla tärkeimmät kuulumiset ja aina asiaan kuuluvan vitsin poikasen.

Aukusti-ukki ja Lyydia-mummo asuivat yhdessä Aatun vaimon Hilkan ja Ossi-pojan kanssa vielä Rantalan tilan vanhassa päärakennuksessa. Aila jäi mummolaan, mutta minä pinkaisin nopeasti Reino-enon luokse Läheniemeen. Tämä johtui siitä, että Ossi oli minua 9 vuoden ikäistä 5 vuotta nuorempi, kun taas Läheniemen Seppo oli minua 2 vuotta vanhempi. Siihen aikaan tällainen ikäero merkitsi paljon. Läheniemessä olivat lisäksi Reino enon ja Sepon lisäksi Iines-äiti ja Sepon sisko Helena. Helenan kanssa meillä ei ollut kuin 3 vuoden ikäero, joten hänet kelpuutettiin vielä mukaan monenmoisiin "sankaritekoihin".

Jätetään ne sankariteot toiseen kertaa. Nyt paneudutaan vaan heinäntekoon, joka olikin kesän meidän toisen matkamme tarkoitus. Äiti oli lähtenyt jo samana päivänä takaisin kaupunkiin auttamaan isää kaupanpidossa.

Heinätyöt oli aloitettu niitoilla, heinäseipäitten teroittamisella ja tappeja tekemällä. Meille se tappien teko oli mieleistä puuhaa. Siihen aikaan ei vielä peltoja salaojitettu, joten ojanpenkkojen karsimisen yhteydessä tuli paljon pajun- ja lepänoksia, joista katkottiin ensin kirveellä tapinpituisia pätkiä, jotka sitten osittain vuoltiin jättämällä oksantynkä tupeksi aina tapin toiseen päähän. Osa tapeista tehtiin myös roskalautojen pätkistä kirveellä halkaisemalla ja sen jälkeen vuolemalla.

Heinäpellolla oli kaksi aikuista miestä; Reino-enon lisäksi samalta kylältä Lehtolan Tauno. Eno hoiti niittohomman Lento- nimisen hevosen vetämällä niittokoneella ja sen jälkeen Seppo nuorena hevosmiehenä oli valjastanut toisen hevosen AK-Tytön haravakoneen eteen ja ajeli niitokset karhoille. Samalla oli eno jo valjastanut hevosen kärryjen eteen, jonka lavalla oli valmiina seiväskasa. Karhojen kohdalle pudotti Tauno kärristä aina pari seivästä. Taunon tehtävänä oli myös seivästäminen. Ei muuta kun kanki kävi kuopassa muutaman kerran ja seiväs kuoppaan. Siitä alkoivat sitten meidän hommat Helenan kanssa. Meillä oli jo kankainen tappisäkki mukana ja aloimme tapittaa seipäitä. Ei keritty päästä kun pellon toiseen päähän, niin eno ja Tauno olivat saran alkupäästä seivästäneet jo pari karhoa.

Tämä toistui pihapelloilla aina siihen saakka, kunnes oli ruokailun aika. Ennen syöntiä Sepon kanssa pulahdettiin järveen ja huuhdottiin uimalla hiet ja heinäpölyt. Iines-täti oli laittanut maittavat ruuat pöytään ja Helena taisi livahtaa pellolta jo vähän aikaisemmin auttamaan ruuanlaitossa. Näin heinäntekoaikaan Iines-tädillä oli kova urakka hoitaa lypsyineen koko talon päivätyöt, joita he yleensä tekivät enon kanssa kahdestaan. Ruuan jälkeen oli vuorossa ruokaperräiset pihanurmikolla ja me käytiin Sepon kanssa sillä välin vielä uimassa tai ongella. Miehet tähyilivät taivaalle ja uskoivat, että poutapäivä jatkuu, joten lähdettiin jatkamaan heinätöitä. Hevoset olivat sillä aikaa pitäneet oman taukonsa pellolla. Ne olivat poissa aisoista ja löyhästi kiinni ohjaksistaan aisanvarressa ja heinää syödessään saivat vapaana huiskia hännällään jatkuvasti kiusaksi saakka olevia kärpäsiä ja paarmoja.

Työt jatkuivat edellä kuvatulla tavalla ja iltapäivällä heinänteon katkasi vaan päivän odotetuin tapahtuma, kun Iines-täti toi kahvit heinäpellolle. Istuuduttiin pelto-ojan pientareelle. Kahvi oli kuparipannussa ja juomavettä peilarissa. Kaiken kruunasi pienen liinan päälle levitetty kookas pullapitko. Sitten se jostakin syystä yhtä äkkiä hävisi yhtä nopeasti kuin se oli siihen ilmestynytkin. Meille lapsille oli tarjolla vielä mehua tai maitoa. Sitten kiiteltiin, jätettiin peilari sekä mehukannu varjoisaan paikkaan ojan pohjalle ja jatkettiin töitä.

Iltaan asti huhkittiin ja sitten koitti taas yksi päivän mieluisimmista tehtävistä. Oli aika riisua hevoset valjaista ja viedä ne uimaan. Hevoset aavistivat jo tämän tapahtuvan ja kun olin päässyt hevosen selkään ladon ovenpielestä ponnistaen, niin sai pitää lujasti kiinni kun mentiin pikkulaukkaa järvenrantaan. Ohjasnarut olivat sylissä, kun mentiin järveen ja hevonen tiesi missä kohti käännytään takaisin rantaan. Piti melko nopeasti hypätä pois hevosen selästä, kun hevosella oli kiire piehtaroimaan. Sitten otettiin pois suitset ohjaksineen ja laitettiin kovan päivätyön tehneet hevoset liekaan, josta ne käytiin illemmalla hakemassa tallipilttuuseen.



Pellolta tullessa kylvettiin pölyt pois saunassa. Näin nämä heinäntekotalkoot pihapelloilla jatkuivat vielä muutaman päivän kunnes siirryttiin sitten metsäpelloille Uluppaan niityille. Sinne oli matkaa pari kilometriä ja siellä oltiin eväiden kanssa koko päivä. Samanlainen päivärytmi oli sielläkin. Kun sieltä tultiin pihaan, niin vielä piti tehdä seuraavaksi päivän retki Juurikalle, joka oli jo pitemmän matkan päässä joten sinne lähdettiin jo aamuvarhaisella. Siellä olevat niityt olivat Ines-tädin perintöniittyjä. Sen jälkeen Alapitkän järven rantakaistaleen heiveröiset luonnonheinät niitettiin viikatteella ja kuivatettiin levällään.

Sitten meille tulikin pieni tauko, ilmoista riippuen noin pari viikkoa. Siksi ajaksi vietiin hevoset ratsastaen sinne parin kilometrin päässä olevalle Uluppaan niitylle, jossa niille oli rakennettu hevosaitaus ja samassa aitauksessa olivat myös Aatu-enon hiehot.

Hevosia mentiin hakemaan laitumelta kuivat leivänkannikat kädessä. Hevoset osasivat odottaa jo aidan vieressä ja kun saivat leipäpalat, niin me oltiin Sepon kanssa jo hevosten selässä. Meillä ei ollut käsissä minkäänlaisia ohjaksia, pidettiin vaan harjasta kiinni. Seppo meni edellä Lennolla ja minä nuoremmalla AK-Tytöllä. Kun tulimme metsän reunasta peltoaukealle ja hevoset näkivät kotitilan rakennukset, niin silloin mentiin. Hevoset syttyivät laukalle. Seppo kokeneena tiesi mitä tapahtuu ja osasi pitää sitkeästi kiinni hevosen harjasta. Minä yllätyin täysin. En älynnyt pitää kiinni kunnolla harjasta ja kun hevonen hyppäsi laukalle, niin putosin samalla hevosen selästä suoraan vähän jo lahonneen kannon päälle -onneksi - ja näin AK-tytön laukkaavan voitonriemuisesti kohti kotipihaa. Kokosin itseni ja läksin juosten perään. Saavuttuani pihaan, niin vastaanotto oli osaan ottava ja samalla ehkä hieman huvittunut.

Sitten päästiin taas heinätöihin. Aloitettin kuivien heinien kokoaminen seipäiltä. Toinen hevonen valjastettiin heinähäkkireen eteen ja toinen haravakoneen eteen. Sitten mentiin seiväs seipäältä ja me oltiin Helenan kanssa reen keinuvassa kyydissä ja yhä korkeammalla ja korkeammalla. Sitten ei nähty enää kuin hangolla heitettävät heinät ja polkeminen heinähäkin päällä alkoi muistuttaa jo taitovoimistelua. Sitten mahalleen kuorman päälle ja jännitettiin päästäänkö matalasta ja ahtaasta ladon ovesta sisään laskeutumatta pois kuorman päältä. Yleensä se onnistui hyvin. Sitten kuorman päältä heittäydyttiin suoraan ladossa olevien heinien sekaan. Sitten aloimme taas polkemaan latoon kuormattuja heiniä. Välillä Reino-eno heitteli suoloja heinäkasaan ja me polettiin niin pitkään, kun ladon pärekaton naulat alkoivat kutittaa päälakea. Oli aika laskea liukuria heinäkasan päältä. Tämä sama toistui päivän mittaan vielä muutaman kerran kunnes ladon molemmat puolet täyttyivät.
Päiväohjelma ruokailuineen ja kahvitteluineen oli samanlaista kuin heinänteon ensimmäisinä päivinä. Päivän päätteeksi vietiin vielä viimeinen heinäkuorma pihaan, jossa se ajettiin suoraan ylisiltaa pitkin navetan vintille, josta ne oli helppo pudotella aikanaan eläinten eteen syötäväksi.

Tämä kaikki oli osa sitä kesälomien ohjelmaa. Ehkä ei kuivasta heinäpölystä johtuen aina sitä mieluisinta, mutta kesään sisältyi työvelvoitteiden lisäksi myös paljon yhteistä aikaa jännittäviin leikkeihin ja kilpailuihin. Kaiken lisäksi sain enolta työmiehen reilun kädenpuristuksen ja palkkioksi kesän töistä vielä pieneen kouraani puristetun setelin.

Urkki Keinänen